sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Siiri Enoranta - Surunhauras, lasinterävä (KOULUUN)

Koulujuttuna tehty lukupäiväkirja, blogista nyt muuten poikkeava juttu. Sisältää spoilereita, joten suosittelen selaamaan tähtien alapuolelle, mikäli et kirjaa ole lukenut tai tahdo loppuratkaisusta tietää. Kirjoituskertojen päivämääristä: Kaikki on kirjoitettu eilen ja tänään (lauantai ja sunnuntai) aiempien muistiinpanojen pohjalta, mutta aloitin lukemisen ennen ohjeistuksen saamista, joten päivämääriä ei ole otettu ylös. Viides päivä huhtikuuta olin lukenut noin neljäsosan (en kirjoittanut mitään) ja lopun luin kahdeskymmenesneljäs päivä.

Lukupäiväkirja Elina Johanna 7D
SURUNHAURAS, LASINTERÄVÄ

Kirja on ilmestynyt Siiri Enorannan kirjoittamana ja WSOY:n julkaisemana vuonna 2015. Sivuja siinä on 473. Siiri Enorannan kirjallisuutta en ole lukenut, enkä Enorannasta aiemmin kuullut. Muutamat kirjojen nimet tosin kuulostavat tutuilta, eli jonkin verran kirjallisuutta on pyörinyt lähistöllä kavereiden, tuttujen tai bloggareiden kautta.

Kirja kuulostaa fantasialta ja oletan sen olevan hieman fantasiaan vivahtavaa, mutta oikeaa elämää kuvaavaa, jossa joko Maapallo on toisenlainen tai se sijoittuu tulevaisuuteen. Etukansi kuvaa ehkä kirjan teemoja tai kohtia tai elementtejä. Siinä on kuvia kompassista, kauriista, vuoresta, huilusta ja tytöstä sekä erittäin paljon lasia. Takakansi kertoo kahdesta erilaisesta paikasta ja se saa kirjan kuulostamaan mielenkiintoiselta. Sarastuksen hovissa pelataan valtapelejä sekä "paholaislapsi keittelee myrkkyjään". Prinsessa Sadeia on 16-vuotias ja haliitsee yksin maataan. Lisäksi hänen pakkomielteensä uhkaa valtakuntaa. Toisessa paikassa valtameren takana sijaitsee Surukauriin kansa, jossa surukauriit kertovat elämän surujen määrän. Uli-poika saa suuren lahjan ja kirjoittaa kauas kantautuvan viestin. En oleta kirjan olevan huonoimmasta päästä, mutten myöskään parhaasta.

Aloituksesta en pidä niin yhtään. Se on kirjoitettu Surukauriin kansaan kuuluvan Leanan näkökulmasta, mutta hänkertojana. Ensimmäinen luku ennakoi koko ajan Leanan kuolemaa. Kuvailua on liikaa ja keskitytään kaikkeen epäoleelliseen, joka ei vie tarinaa mitenkään eteenpäin. Joko Leanan tai kirjailijan ajatukset eivät tunnu pysyvän yhtään koossa. Koen ensimmäisen luvun erittäin turhaksi kirjan kannalta. Se ei edusta sitä, mitä jokaisen kirjan alun pitäisi edustaa - mukaan imaisevaa tarinaa. Se ei kerro mitään hyödyllistä, enkä ihmettele jos lukija jättää tässä vaiheessa kirjan kesken. Sen jälkeen siirrytään kuitenkin hieman kiinnostavampiin asioihin.

Pidemmälle päästyäni kirja vaikuttaa toisaalta edelleen tylsältä ja ylikuvailevalta. Muutama henkilö on mielenkiintoisempi, ja muutama suoraan sanoen voisi suksia suolle. Kirjalla ei ole varsinaisesti ketään päähenkilönä, mikä on jo paljon vaikeampi juttu. Oleellisesti tarinaan liittyviä henkilöitä toki, mutta vaikea lukea pompittaessa jo hieman tutuksi tulleen hahmon luota jonnekin muualle täysin tuntemattoman hahmon luo.

Sadeia vaikuttaa ehkä tärkeimmältä henkilöltä, mutta häntä ei kuvata päähenkilönä. Surukauriin saarelta kukaan ei ole oikein paikan johtaja, mutta Sidrineian niemimaalta Sadeia on ehdottomasti tärkein hahmo. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, mutta muuta Sadeiasta on vaikea sanoa. Hieman pinnallinen ja tylsä hahmo monien pakkomielteiden kanssa. Hän elää tyytyväisenä (tai niin tyytyväisenä kuin häneltä voi olettaa) Sarastuksen palatsissa Sarastuksen Lasinkirkkaana prinsessana. Hänellä on monia lasittaria palveluksessaan. He tekevät lasia parhaiten koko Sidrineian niemimaalla, mutta Sadeia on totta kai paras. Lasittaret ovat kuitenkin kuin lemmikkejä Sadeialle. Toisaalta Sadeiaa voi pitää mielenkiintoisena hahmona, mutta toisaalta kirjailija ei päästä ollenkaan pinnan alle. Ulkoisesti hän on ilkeä ja tylsähkö, mutta sisäisesti suuri kysymysmerkki. Mutta niin muutkin hahmot ovat melkoisia kysymysmerkkejä. Periaatteessa tiedän mitä henkilölle on tapahtunut, miksi hän tekee mitä tekee ja mitä hänen pitäisi tuntea, mutta itse kirja ei anna sitä tietoa ja tämä jättää henkilöt jotenkin erittäin pinnallisiksi ja joillain tavoin tasapaksuiksi. Sadeian vanhemmat ovat kuolleet ja se on Sadeialle ongelma, vaikkeikaan ehkä Sadeia itse huomaa sitä. Lasinkirkkaat lasittaret tottelevat Sadeiaa, mutta Kurkumalla on erityinen ote Sadeiasta. Tai oikeastaan Sadeialla Kurkumasta. Beanna taas kantaa suurempia mielipiteitä Sadeiasta, eikä se ole ihme. Sadeia nimesi Beannan Imupaperiksi. Ehkä Sadeia pitää jollain tavalla Beannasta tai tottelee logiikkaa "pidä ystäväsi lähellä, ja vihollisesi vielä lähempänä". Lasittariakin on sellainen määrä, että olen unohtanut jo varmaan puolet. Imupaperi ja Kurkuma ovat tärkeimpiä, mutta sen jälkeen tulevat ainakin Sormustin, Viserrys, Appelsiini ja joitain muita.  Vaikea sanoa pitääkö Sadeia kenestäkään, edes Kurkumasta oikeasti. Hän inhoaa ainakin ihmisiä jotka haluavat syöstä hänet vallasta ja Tirilaiaa, omaa vakoojaansa joka myös myrkyttää ihmisiä.

Surukauriin saarilla elää Linania isänsä Karmorin ja pikkuveljensä Ulin kanssa. Linania on suoraan sanoen idiootti jättäessään Ulin yksin heidän äitinsä, Leanan, kuoleman jälkeen ja Ulin kohdattua surukauris, joka lupaa suurta surua hänelle. Karmor taas on vielä isompi idiootti, joka ei oikeastaan tee yhtään mitään. Linania seurustelee myös Asporin, huiluntekijän, kanssa. Lisäksi tärkeä henkilö on Sumunsalpaaja joka ennustaa hatarasti tulevaisuutta ja Kammel, Karmorin veli, joka yrittää päästä pois Surukauriin saarilta.

Tapahtumat ovat keskittyneet Surukauriin saarille ja Sidrineian niemimaalle noin 3100-luvulle. Sen jälkeen voidaan ihmetellä, miksi elämä on oikeastaan alkeellisempaa kuin yli tuhat vuotta sitten. Sitäkään kirjailija ei paljasta.

Puolessa välissä ollessani voin sanoa, että tässä kirjassa oikeastaan kukaan ei ole pysyvä kertoja. Kuitenkin keskitytään Linaniaan ja Imupaperiin. Välillä vuorossa käyvät Aspor, Uli, Kurkuma ja muutama muu. Näkökulma on kolmas persoona. Nyt vihdoin tarina on päässyt jonkin verran vauhtiin ja kuvailu on siedettävämpää.  Pääjuoni alkaa jonkin verran hahmottua, vaikkain tässä on erittäin monta sivujuonta irrallaan tarinasta. Tapahtumat kulkevat kuitenkin paljon luonnollisemmin eteenpäin kuin alussa.

Päättelisin, että tarina on edennyt käännekohtaansa. Sadeia matkaa naisistonsa (miehillä ei ole valtaa Sidrineian niemimaalla) ja joidenkin lasittarien kanssa lintujen perässä laivalla. Uusi henkilö Varhu johdattaa heitä etsimään uutta maata. Sadeian tekosyynä on kauppasuhteiden solmiminen lasista. Ajallisesti on kulunut muutama kuukausi. Muita tärkeitä tapahtumia aivan kirjan alusta ovat pääjuonen kannalta Leanan kuolema, Ulin ja surukauriin kohtaaminen, Ulin sulkeminen ulos Lianinan asioista, Ulin lähettämä viesti merelle, viestin löytäminen Varhun toimesta ja Sadeian käsiin päätyminen ja merille lähtö.

Dialogin määrä (eli sen puute) kuvailun rinnalla on melko häiritsevä. Hahmot voisivat avata hieman enemmän suitaan ja kuvitella vähemmän turhia mietteitään. Itsessään dialogia on melko sopivasti, mutta kuvailu voisi olla enemmän toiminnallista eikä mietteitä siitä, kuinka Leanan jalat eivät päästäneet ääntäkään Karmorin hiomalla lattialla. Dialogi on ehkä yksi hyvä puoli kirjasta suurimman osan ajasta. Välillä tulee töksähteleviä kohtia milloin kenenkin puhuessa, mutta ei pahasti häiritseviä.

Takaumat kuolleiden luo ovat välillä kiinnostavia, mutta ne ovat myös asia, joka ei vie tarinaa eteenpäin. Toisaalta on kiva kuulla Sadeian äidistä ja isästä, mutta toisaalta en tiedä tarvitsenko tietoa mihinkään. Leana ja alussa nyt oli täysin turha ennakointiensa kanssa.

Luettuani taas hieman eteenpäin tarina on alkanut päästä jo hyvin vauhtiin, ja kuvailu ei itsessään haittaa, vaan on oikeastaan jopa mielenkiintoista. Pääjuoni on selkiintynyt ja punainen lanka kulkee melko selkeänä. Lasittarien maailma on minusta mielenkiintoisin asia tässä kirjassa. He juttelemassa, väittelemässä tai kertomassa erilaisia mielipiteitään. Kirjan nimet ovat ihastuttavia, mutta raivostuttavia yrittää muista. Tirilaia. Nimi jonka voi muistaa ja kirjoittaa niin monella eri tavalla. Surukauriin kansan suppea sanavarasto ihmetyttää. Perhesuhteet eri perheissä tuntuvat toistavan samaa kaavaa ja aina tuntuu nainen kuolevan.

Varsinaisesti Sadeiasta en ole kuullut mitään uutta, mutta hänen perheestään kyllä. Sadeian isä elääkin aavikolla radhujen kanssa. Ja isän luonne on kauhea. Hän on naimisissa naisen kanssa jota halveksii. Hän pitää toista lastaan rumana ja kauheana. Ei tarvitse yhtään ihmetellä Sadeian luonnetta tai varsinkaan Tirilaian, Sadeian isän toisen lapsen, luonnetta. Väitän, että Sadeialla on paljon parempi elämä ilman häntä. Arvelen Sadeian kokevan toisaalta ison pettymyksen ja ehkä heltyvän hieman. Toisaalta luulen, että hän pitää yksinvaltiutensa. Toivoisin Sadeialle edes jollain tasolla onnellista loppua, vaikken tiedä ansaitseeko hän sitä.

Loppuratkaisusta voidaan olla monta mieltä. Mielestäni Sidrineian niemimaalla oli rauhallinen ja hyvä ratkaisu, kun he päätyivät demokratiaan. Surukauriin saarten elämän olisi pitänyt samanlaisena kuin ennenkin. Tulivuoren purkautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä loppu, vaikka surukauristen salaisuus selvisi ja ne johdattivat ihmiset turvaan maan alle. Ulin ja Linanien lähentyminen oli hyvä juttu, vaikka Uli jäi vieläkin muiden varjoon. Tällä kertaa Lasinkirkkaan lasittaren Kurkuman varjoon, kun Kurkuma ihastui Linaniaan. Käännekohta oli merille lähtö, joka aiheutti monta asiaa. Radhut yrittivät vallata Sarastuksen palatsin ja Sadeia tapasi isänsä, mikä oli Sadeialle tietenkin tärkeää. Sadeia tosin jäi vieläkin pinnallisenki hahmoksi johon suhtauduttiin varauksella paremmin ja Sadeia esitti suhtautuvansa muihin paremmin. Toinen asia onkin, sietikö Sadeia muita oikeasti paremmin.

Aiheena voidaan pitää yleisesti ihmisten ja tilanteiden muuttumista. Sadeia oppi sietämään muita ja saatiin demokratia. Vuori purkautui ja pakotti surukauriit esille, joten Surukauriin saarten kansa ei ehkä toivottavasti pitänyt niitä enää niin armollisesti surun ennustajina. Ainakaan toivottavasti, koska muuten Ulilla tulee olemaan melko surullinen elämä. Kirjalla oli monia teemoja. Osa selvempiä ja osa ei niin selviä. Osa pysyi pinnalla läpi kirjan, osa vain hetken ja osa taas pysyi erittäin kaukaisena. Muutamia olivat rakkaus, valta, kuolema, yhtenäisyys ja tasa-arvo. Kirjailija halusi ehkä sanoa ihmisten muuttuvan eri tekijöiden takia, kuten rakkaus ja kuolema. Samanlaisia ajatuksia kirja minussa herättikin. Toisaalta en tiedä aiheuttiko kirja mitään ajatuksia, ainakaan kovin pitkiä ja kummoisia. En tiedä olisinko muuttanut mitään. Väitän kirjan sopivan joillekin, ja minä en ollut sille tällä kertaa paras yleisö. Tai ehkä olisin kuitenkin tappanut Sadeian isän oikeasti. Hänen ajatuksensa olivat vain niin vastenmielisiä, että ne ärsyttävät veläkin.

*****

JA ITSE ARVOSTELU

"Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään.

Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hän pitää kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa. Nyt hänellä on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin  ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas."

Ensimmäisestä luvusta lähtien silmiin pistää kuvailu. Sitä on minun makuuni auttamatta liian paljon. Tarinan ja juonen kannalta kuvataan täysin turhia asioita ja ehkä tästä syystä kirjassa on myös ne miljoonat pienet sivujuonet jotka valtaavat ensimmäisen puoliskon kirjasta kokonaan. Silloin ei näkynyt punaista lankaa niin missään. Oli muuten erittäin turhauttavaa lukea, kun toisiinsa liittymättömät hahmot kertovat ja kuvaavat elämäänsä sen luvun tai pari ja pääjuonesta ei ole hajuakaan missään.

Hahmot jäävät auttamatta liian pinnallisiksi. Tiedän mitä hahmot tekevät ja miksi he tekevät niin ja tiedän mitä heidän pitäisi tuntea sisällään, mutta sitä ei lue vain missään. Kai tässäkin on ollut jonkinlainen ajatus olemassa. Antaa lukijan itse ymmärtää mitä tapahtuu. Tuo idea vaan ei kanna kovinkaan pitkälle, vaan tekee hahmoista etäisiä ja pinnallisia. Rakkaustarinoita on myös siellä täällä, mutta kuvio tuli toistettua pariin otteeseen. Mies ja nainen rakastuvat. Nainen haluaa lapsia ja mies haluaa vain naista. He saavat lapsia. Nainen kuolee. Ja seuraukset voi arvata. Millaisiakohan lapsista kasvaa? Niinpä...

Pidin kirjaa fantasiana ennen kuin aloin lukea sitä. Lukemisen jälkeen en enää pitänyt. Nyt viikkoa myöhemmin en osaa sanoa pidänkö. Fantasiamaailman piirteitä, mutta toisaalta aivan normaaleja uskomuksia. Joka 6-vuotissyntymäpäivänään lapsi menee niitylle tapaamaan surukauriin. Jos surukauris viipyy kauan, lapsi saa kantaakseen paljon suruja. Jos vähän, lapsi elää onnellista elämää. Kuulostaa fantasialta, eikö? Eipä olekaan niin yksinkertaista. Loppujen lopuksi surukauriit ovat nimittäin normaaleja eläimiä. Niissä ei ole mitään outoa. Ne eivät hohda, syökse tulta, juokse ääntä nopeammin tai mitään muutakaan. Ne ainoastaan pysyvät piilossa, joten Surukauriin kansa ei tiedä onko niitä yksi vai useampi. Sitten on Sumunsalpaaja, joka näkee erittäin hataria näkyjä tulevaisuudesta. Enemmänkin hän tuntee pahoja tuntemuksia. Ilmiselvää fantasiaa, mutta ei kuitenkaan. Profeetat ennustivat Vanhassa testamentissa Messiaan tulon ja kristityt olettavat sen olevan Jeesus, juutalaiset taas pitäävät Jeesustakin profeettana. Suomessakin on ollut shamaaneja noitarumpujen kanssa (nyt en tiedä meneekö pahasti metsään) ja tekivät taikojaan. Muutama kuukausi tai vuosi sitten lehtiin nousi artikkeli ihmisestä joka oli joskus yrittänyt ennustaa millaista nykyään tulee olemaan. Osa meni oikein ja osa ei. Eli oliko kirja fantasiaa? En tiedä. Ja Sidrineian niemimaalla ei ollut mitään fantasiaan viittaavaa.

Ja vielä hahmoista. Oliko tällä kirjalla päähenkilöä? En tiedä. Ketkä olivat sivuhenkilöitä? Jaa-a. Ei minkäänlaista selvää jakoa. Alussa vaikutti, että lasittarista Beanna tulee olemaan päähenkilö, mutta hänestä tulikin sivuhenkilö. Sadeia oli koko ajan erittäin etäinen, mutta tärkein henkilö juonen kannalta ja Sidrineian niemimaan loppuratkaisu perustui häneen. Linania ja Uli vaikuttivat myös päähenkilöiltä, mutta Linania oli kertoja vain muutamassa luvussa ja Uli vielä vähemmän. Sadeia oli vaikutusvaltaisin hahmo ehdottomasti, mutta häntä ei kuvattu päähenkilönä.

Henkilöiden dialogi oli yleensä kiehtovaa, muutamassa kohdassa hieman töksähtelevää. Sarastuksen palatsin lasittaret olivat mielenkiintoisimmat hahmot. Heistä erottui hyvin erilaisia luonteenpiirteitä ja heidän keskustelujaan oli mukava seurata. Sadeian suosikkilasitar Kurkuma ja Sadeiaa jossain määrin vastustava Imupaperi (oikealta nimeltään Beanna) olivat erinomainen kaksikko.

Kirjassa on erittäin nätti kansi, johon rakastuin. Se kuvaa hienosti kirjan elementteja ja aiheita. Ehdottomasti yksi näteimmistä kansista joita olen tavannut. Kauniita olivat myös henkilöiden nimet, mutta erittäin vaikeita muistaa. Tämän takia hahmot ovat minulle "Sadeian äiti", "Sadeian isä" ja ties ketä.

Lopussa tarina imaisi mukaansa ja pelasti oikeastaan koko kirjan tarinan. Kuitenkin alku alkoi erittäin hitaasti ja vasta puolessa välissä itse tarina alkoi käännekohdan ilmestyttyä. Mikäs siinä jos tykkää lukea hitaasti alkavaa kirjaa. Olisi tosin minulla jäänyt kesken, mutta oli pakko lukea koulua varten koko kirja.

3/5

Kirjailija: Siiri Enoranta
Julkaistu: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 473
ISBN13: 978-951-0-41265-7

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä kommentti tähän tekstiin ja kerro mielipiteesi.

Jos haluat kommentoida anonyyminä tai toiselta tililtä, klikkaa "Kommentti nimellä" oikeaa puolta ja valitse tili. Jos painat nimetöntä, kommentoit ilman tietoja itsestäsi.